Onnenkoukku

Perjantai oli numeroidensa vuoksi epäonnenpäivä ja siltä se Neiti Keväästä tuntuikin. Olimme koko viikon rientäneet tutkimuksissa ja perjantaina saavuimme keskusairaalaan kuulemaan asioiden oikean tolan, diagnoosin. Syksyllä lapseni jalka oireili kivulla niin ankaralla tavalla, että apuvälineiksi tarvittiin kyynärsauvoja ja pyörätuolia. Puolen vuoden aikana kipu ei ole kokonaan helpottanut mutta kävelemään lapsi on pystynyt sen jälkeen kun jalkaa hoidettiin kortisonipistoksin ja kenkiin sujautettiin tukipohjalliset. Nyt viimeisin käänne on se, että oikean nilkan ja polven lisäksi todettiin oireisiksi niveliksi kaikki oikean käden peukalon nivelet ja molemmat lonkat. Tuomio oli siis selvä: JIA eli juveniili idiopaattinen artriitti eli lasten reuma. Lääkitys eli metotreksaatti aloitetaan viikon sisällä ja kuukauden lopussa lapseni nukutetaan kortsinipistoksia varten.

Hämmentyneinä kuuntelimme lääkärin sanoja – meille kun vaikeahoitoisessa astmassakin olisi ollut varsin paljon ja riittävästi. Lääkärikin totesi, että totta on, että yleensä kroonisesti sairailla lapsilla on enemmän kuin yksi diagnoosi mutta vaikean astman ja reuman yhdistelmä on harvinainen – onhan tuohon lapseen kortisonia mennyt melkoisia annoksia jo vuosikausia. Vaihtoehtoja on muutamia: joko niin, että kortsonimäärillä olemme pitäneet reumaa taka-alalla vuosia tai lapseni käsittämätön infektioherkkyys on laukaissut nyt myös tulehdustilan eli reuman niveliin. Lopullista selitystä asialle ei saada, eikä se haittaa, oleellista on nyt ottaa annettu vastaan ja perehtyä lapsen hoitoon hyvin.

Tyttärelleni tieto oli isku vasten kasvoja, kyyneleet valuivat sairaalan käytävillä eikä lohdun sanat koskettaneet häntä. Saappaat pitkien säärien suojana, neule moitteettomasti yllä, hän näytti niin kauniilta vaikka harppoikin kohti wc:n lukittavia ovia. Hän sopersi, ettei koskaan voi kertoa itsestään kellekään mitään, kukaan ei ymmärtäisi kuinka sairas ihminen hän on, turha, ruma ja sairas. Epäkelpo. Liian erilainen. Halasin lasta. Emme juuri puhuneet, ei ollut sellaisia sanoja, joilla voisi hoitaa juuri tehtyjä haavoja. Vein lapsen syömään ravintolaan, valitsemaan listalta pää- ja jälkiruoat mielen mukaan. Puhuin aivan muista asioista, siitä kuinka elämä jatkuu – siitä kuinka mikään ei oikeastaan ole muuttunut. Ainoa asia mikä muuttuu, on kivun helpottuminen ja se on paljon se! Kävimme ostamassa tukilastan kipeään peukaloon ja apuvälineen kotiavaimelle – lapseni kun ei ole pitkään aikaan saanut Tarhialan ovia auki.

Äitinä tämä on tuntunut raskaalta. Saattaa lastaan matkalle, jollaisia karikoita ei ole osannut ennustaa eikä niihin varautua. Tiedän kuitenkin, että me tästä selviämme esiinkaivamalla ja säilyttämällä sen positiivisen asenteen, joka meillä eloon ja oloon on.

Rakastat lastasi niin, että voisit kuolla hänen puolestaan.

Mutta elää hänen puolestaan et voi.

- Hilkka Olkinuora -

Uuden vuoden aatonaattona, yöllä, Tarhialan pöydälle oli vanhempien nukkuessa ilmestynyt kirje. Neiti Kevät oli kirjoittanut sydämen sanojaan auki:

“Äiti. Sä et ehkä tiedä, että itken öisin. Se johtuu siitä, että mä en halua asua täällä. Mä en voi enää ikinä hyppiä lintukiveltä toiselle varpasillani, en ikinä istua lempipaikassani kapulalla ja katsella hevosia ja järveä. En keinua riipputuolissa ilman mitään muuta ääntä kuin linnut – lukien ja laulaen omia järjettömiä laulujani – en ikinä juosta talon ympäri tai hypätä hankeen isin kanssa saunan jälkeen. En voi juosta varpasiltaan kuumalla asvaltilla hevosten luo enkä pyöräillä rauhassa jonnekin huutamaan salaisuuksiani metsälle, en voi käydä rakentamillani majoilla saati sitten rakentaa pihoille majoja tai lautaratoja. En voi mennä kiukkukivelle tanssimaan. En voi ajaa autoa omalla pellolla enkä enää luistella omalla jäällä. En voi olla pihalla ilman, että kukaan kuulisi tai näkisi, en voi hiihtää omilla laduilla. En voi juosta kesäkuumalla ihan missä tahansa vaatteissa. Enkä ikinä voi pitää tarkoin – koristeita ja muitakin suunnitelmia – suunnittelemiani rippijuhlia keltaisen mökin pihalla, joista olen haaveillut maisterijuhlistasi asti. En voi pyöräillä kavereille, enkä käydä oikeaa koulua ja tavata oikeita kavereita joka päivä. Vaikka meillä, äiti, ei ollut ruokaa joka päivä, silti elämämme oli parempaa. Minusta emme enää vietä aikaa yhdessä – aina joku on jossakin. Emma käy enää SPR:n kirpparilla, sillä minusta se oli ihanaa. Et naura niin usein, olet kireämpi ja väsyneempi. Minäkin saan huonoja arvosanoja. Tämä talo ei tunnu oikealta kodilta – vaan vieraalta – kun tulen koulusta kotiin. Koulupäivätkin ovat pitkiä ja aika matelee jopa välitunneilla, kouluun meneminen tuntuu vaikealta ja välillä aamuisin ihan toivoisin olevani kipeä ettei tarvitsisi mennä sinne taas. en ole pihallakaan enää koska tuolla ei ole yksinkertaisesti mitään eikä sisälläkään aika niin nopeasti juokse.

Isä. Kunpa sä et olis ikinä retkahtanut sitä viimeistä kertaa, niin me ehkä asuttaisiin vielä unelmissa eikä täällä. Joulukaan ei tuntunut täällä joululta niin kuin ennen KOTONA. Anteeksi.”

Aamupalalla me vanhemmat luimme lapsen kirjeen ja istuimme hiljaa hetken. Neiti Kevään tuntemukset ovat niin totta. Ei ole helppoa irrottautua syntymäkodistaan eikä varsinkaan sellaisella vauhdilla kun se sitten tapahtui. Kultapoika ja Joulupoika ovat molemmat kokeneet asuinpaikan vaihdon vain hyväksi. Kultapojan todistuksen ylöspäin kirinyt arviointikin sen vahvistavat – myös tyytyväisempi perusolemus. “Miksi mä en voinut tulla tänne jo eppuluokalla?” kysyi poika minulta enkä minä voinut sanoa muuta kuin sen, että silloin me asuimme sitä koulua lähellä. Keltaisesta mökistä Kultapoikakin kaipaa oikeastaan omaa huonetta, sitä pikkuruista alkoviaan, leivinuunia ja vanhaa puusaunaa. Lahjalapsikin kaipaa portaita, joita tämä äiti ei kaipaa kyllä ollenkaan – kyllä viisitoista vuotta kolmessa kerroksessa riitti – kodinhoito yhdessä tasossa on ehdottomasti paljon helpompaa ja elämä väljemmän tuntuista.

Mies kirjoitti tyttären kirjeeseen vastineen: ” Rakas lapsi. Jos olisimme vielä siellä entisessä kodissa, minä todennäköisesti vielä joisin salaa verstaassa ja emme olisi enää välttämättä naimisissa. Talo olisi joka tapauksessa pitänyt myydä ennemmin tai myöhemmin. Tv: isi!” Neiti Kevät heräteltiin hetki ennen muuta orkesteria  ja pyydettiin pötköttelemään vanhempien väliin, vierihoitoon. Puhuttiin kainalokkain elämän tärkeistä ja kipeistäkin asioista. Tottahan se on, että minä olen ollut uupunut leikkausta ennen ja sen jälkeen – pahoittelin sitä lapselle – ja sitä, että ovat joutuneet keskelle yksinhuoltaja-arkea: kotona ei aina olekaan ketään vastassa vaan ovat joutuneet selviytymään enemmän itsekseen kuin aikaisemmin. Minun voimavarani ovat myös olleet äärimmäisen sidoksissa kolmen lapsen terapia- ja sairaalakäyntipyörityksiin, joten minun kalenterini on varsin aikataulutettu arkena. Ja on nyt myös  alkavakin vuonna. Onneksi minulle myönnettiin vuodeksi osa-aikalisä, jonka avulla teen vain puolikasta työaikaa. Ehkäpä mahdottomalta näyttänyt kuvio saadaan sittenkin mahdolliseksi ja minulle aikaa olla myös läsnä lapsilleni ja kenties itsellenikin!

Tulkitsen lastani myös niin, että kirjeessä näkyy myös teiniksi kasvamisen kipu. Neiti Keväässä on tapahtunut paljon murrosiän muutoksia ja muutto sattui juuri siihen samaan saumaan: muutosta on löytynyt hyvä syyllinen kivulle, joka myllertää sisuksissa ja mielessä. Olen myös joutunut tuiskahtelevalle teinille asettamaan rajoja entistä tiukemmin – siksiksin kai lapsestani tuntuu, että olen aina vihainen ja epäreilun tiukka juuri hänelle – en oikeastaan koskaan komenna välimallielviksiä (!?) – vaikka minusta juuri tuo sektio orkesterista imee kapelimestarista kaiken ja vähän enemmänkin.

Turha kiukutella siitä,

että et ollut oikeassa elämän suhteen.

Elämä on joka tapauksessa oikeassa sinun suhteesi.

- Hilkka Olkinuora -

Ihmiset ovat kummallisia, muuta en sano. Ylipainoisena sitä on jonkin sortin kummeli – merenkulun visuaalinen apuväline, oikea siirtolohkare, jonka tulee erottua jokaiseen ilmansuuntaan, halusi tai ei – henkilö, jonka olemusta saa kommentoida vapaasti ja tunteista piittaamatta. Lihavat ovat vissiin sisäsyntyisesti niin leppoisia, ettei niillä loukaantumismekanismia olekaan. Nyt painonpudotusprojektin edetessäkin sitä saa osakseen edelleen kummallisia kommentteja tai vaihtoehtoisesti ja rehellisyyden nimissä on ajateltava, että minä olen niille äärimmäisen herkkä. Eräskin mies huomasi, kun olimme minun lapseni kuntoutusviikolla, että otin erityisruokavalioiden joukosta oman kipponi – siinä se oli keliaakikoiden ja kalattomien kippojen vieressä – yksi sievä “MASU”-kippo. Eiköhän se innoittanut tuota miestä avaamaan sanaisen arkkunsa. “Aika turha leikkaus. Mun äidille on tehty se, on nykyään kaksinkertainen, turhaan menit.” Sain soperrettua, että minä luotan täysin tähän projektiin ja olen tähän sitoutunut mutta tottakai tuollaiset sanat jäävät mieleen. Samalla viikolla iloinen lähikaupan täti sai sanottua, ettei sellaiset leikkurit mitään auta, nahka siinä menee vaan ihmiseltä pilalle.

Kuluneella viikolla jännitti – oli kuukausikontrollin aika.  GBP-leikkauksesta on nyt vierähtänyt 4 viikkoa, ja minun vointini on ollut jo varsin hyvä. Sain onneksi purettua nämä mieltäni jäytäneet kommentit terapeutille ja puhuimme yhdessä sitoutumisesta. Myös siitä, että jokaisen pudottajan matka on hyvin henkilökohtainen – se mikä toimii toiselle, ei aina olekaan toiselle paras ratkaisu. Sekin, että toimenpiteitä voidaan tehdä kovin monenlaisia, maallikoille ne näyttäytyvät kaikki samoina ja tietämättömyyshän oikeuttaa kaikkein suurimpaan asiantuntijuuteen. Ravitsemusterapeutti kiitteli, että -8kg kuukausipudotus on ollut hyvä alku mutta esitti huolensa siitä, että minä syön liian VÄHÄN. Ajatella, että tähän se minunkin, ylipainoisen elämä, on tullut. Aiemmin olet kuunnellut ammattilaisten puhetta siitä, kuinka kaikkea tulisi välttää ja vähentää. Nyt on juttu toinen: tuota ja tätä lisää ja evästä enemmän. Joulupäivänä tapahtui suuri muutos: kaikki kipu hävisi. Se oli sellainen ihan paras joulupäivän oivallus: minuun ei satu enää mihinkään – ei kylkeen, ei alavatsaan, ei enää –  ja nukuin ensimmäistä kertaa kuukauteen reilusti mahallaan. Paras joululahja on tietoisuus siitä, että minä toivun.

Ymmärsin jouluviikolla, että alavatsaa painava ja siellä yltyvä kipu täytyi olla toiminnallista. Kuumetta tai muuta tulehdukseen viittavaa kun minussa ei kuitenkaan ollut. Ymmärsin, että minä en saanut juotua nestettä riittävästi ja vaikka luulin, että vatsani toimii tavallisesti, ei se ollutkaan niin. Lopulta vatsa oli niin kipeä, että liikkuminen alkoi olla vaikeaa ja aivastus tai yskähdys tuntui repivän vatsani auki. Kun oivallus jouluaattona saapui, sain vatsani pehmitettyä toimimaan kunnolla ja aloitettua pienissä määrissä juomisen niin, että nyt juomaa menee oikeasti ne tarvittavat litramäärät, ovat kivutkin kaikonneet. Kyljen kipu on myös loppunut. Nyt liikkumiselle ei ole estettä.

Minä luulin syöneenikin riittäävästi mutta nyt kun olen ravitsemusterapeutin kirjallisia ohjeita katsomalla sekä vaa’an kanssa ruokaa punnitsemalla tarkastanut syötävät määrät, huomaan miten hirvittävän vähän olen syönyt. Olin jo ajatellutkin, että minä tietysti olin pilannut koko prosessin syömällä väärin, kun minulla ei minkäänlaisia dumping-oireita (oksentelua) ennättänyt ensimmäisen neljän viikon aikana tulla.  Nyt sitten huomaan opettelun todella alkaneen: syön liian nopeasti ja oksentelen: nyt jännitänkin tammikuun ensimmäisten päivien työhönpaluuta ja opetusaterioita lapsiryhmässä. Jostakin minuun on hiipinyt onnentunteen vierelle pelko – olen toivonut ja odottanut tätä niin kauan – että pelkään valtavasti pilaavani koko projektin. entä jos minä olenkin se, jota tämä leikkaus ei autakaan… Yritän säilyttää positiivisen asenteeni ja suhtautua jokaiseen suupalaan riittävällä vakavuudella mutten  aio kuitenkaan ottaa tätä liian vakavasti – tästä matkasta kuuluu myös nauttia. Ensimmäinen tavoite, jonka olen jo vuosia sitten asettanut, on jo kolmen kilon päässä.

Vetämällä verhot ikkunoihin

ei pääse eilisestä,

vielä vähemmän huomisesta

mutta saahan ainakin

hetken olla piilossa itseltään.

 

- Risto Kormilainen -

Tarhialan väki on nauttinut joulusta, nauttinut niin, etten hennonut konetta kirjoittamiselle avata vaan olen tallettanut muistikuvia rakkaitteni kanssa. Mies sai tulla lomille kotiin jo joulukuun 16:sta päivä – ennätimme viikolopussa juhlia ystävien kera Joulupojan kymppisynttärit, kestitä vieraita tuvassa, käydä viimeisillä jouluostoksilla, ajella Neiti Kevään kanssa ambulanssikyydillä  sairaalaan umppariepäilyn vuoksi ja lähteä vajaan kolmen tunnin yöunilla perheellemme myönnetylle yksilöidylle perhekuntoutusjaksolle Kuntoutuskeskus Huvitukseen Varsinais-Suomeen.

Huvituslomalla olimme neljä päivää joulunalusviikolla, saavuimme kotiin aatonaatoksi. Kuntoutusviikkoja on jäljellä vielä kolme, jotka vietämme ensi kevään aikana. Ei siis ihme, että me valmiissa pöydissä ruokitut mutta hieman reissussa rähjääntyneet, halusimme sulkeutua omiin oloihimme, kynttilöiden valoon ja kalsaripäiviimme koko loppujouluksi. Juuri äsken Mieheni kyyti tuli ja rakkaani palasi takaisin Seukkalaan – jatkamme välipäivien viettoa pienemmällä perheellä.

Ensimmäistä kertaa minulle tuli iso itku – niin hyvä meillä oli olla toistemme kanssa. Nautin yhdessä touhuamisesta, arkisesta ja tavallisesta tekemisestä, että toisen lähtö tuntui suorastaan kohtuuttomalta. Mies saa toki tulla uudeksi vuodeksi kotiin ja olla vuoden ensimmäisen viikon minun apunani täällä, kun minä palaan töihin – orkesterilla on silloin vielä joululomaa – mutta ikävä tuntuu iholla jo nyt.  Juttelimme Miehen kanssa touhujen lomassa toipumisesta, Mies puhui siitä paljon. Hän oli toiveikas omien asioidensa järjestymisen suhteen mutta myös hyvin tietoinen siitä, että paljon tarvitaisiin vielä aikaa, kärsivällisyyttä ja työtä – niin fyysistä kuin henkistäkin. Tähän pohtivaan ja keskustelevaan Mieheen minä aikanaan rakastuin, se ollut helppo muistaa nyt, kun varjoja ei ole ollut paratiisissa vaan olemme saaneet olla myrskyiltä suojassa toistemme sylissä. Ja miten ylpeä olin puolisostani kuntoutuksessa – kun perheemmme kuntoutujalle, Kultapojalle – tuli asettaa KELAn vaatimat GAS-tavoitteet viisiportaiselle asteikolle, alkoi minua jo huokaisuttaa. Tehtävä oli oikeasti vaativa. Mies näytti kyntensä ja tarttui toimeen. Ihmettelevälle vaimolle Mies huomautti, että viime aikoina on tullut mietittyä tavoitteen asettelua omassakin elämässä – niin saimme puristettua mielekkäitä tavoitteita lomakkeelle, ja toivottavasti käytäntöön, asti – hyvä me!

Paina pääsi rintaani vasten
Päivän meteli kuolla saa
Yö on täynnä huokausta rakastavaisten ja lasten
Niiden unissa värit on vahvemmat kuolemaa

Minä päivän polttama haamu
Tarvitsen kättäsi viileää
Ihosi tuoksusta riutunut sydän tulvillaan
Minä olen jotain vailla aina vaan

refrain:
Risaisen elämän keskellä toistemme syliin tyynnyttiin
Kaikkeen minkä me saimme, kaikkeen mistä luovuttiin
Yksinäisyys, mun ystäväin, meni hetkeks jonnekin
Ja päivä nousi hiljaa niin kuin aina ennenkin

Paina pääsi rintaani vasten
Vuodet kirii vauhtiaan
Mut kaiken vielä jos voisin alkaa uudestaan
Minä olisin, olisin sun yhä vaan

- Juha Tapio -

 

Minä olen kirjoittanut tätä tekstiä jo kauan. Rivin kerrallaan. Käyn hitaasti vielä, rimpuilen sille, että minun tulisi ottaa kiireinen kalenterini vastaan ja alkaa ymmärtää organisointia entiseen malliin. Mies sai olla (korvaamattomana) apuna minulle kaksi viikkoa Tarhialassa – toki siis leikkauksen ajan hoiti lapsia mutta myös yhden toipilasviikon sai olla auttamassa minua sängystä ylös ja ojentamassa orkesteria ruotuun. Kaikki sujui Päijät-Hämeessä hyvin, kirurgi oli taitava mutta myös herrasmies: minä kun jännitin niin leikkauksen onnistumista teknisistä syistä – jos maksani osoittautuisikin niin suureksi (kun siitä tähän leikkaukseen hakeutuvien keskuudessa paljon puhutaan) ettei voisikaan leikata – hän rauhoitti minua heti heräämössä sanomalla, että rouvalla oli erityisen siro ja pieni maksa. Minulla on siis todistetusti sisäistä kauneutta! Olen voinut muuten hyvin mutta vasen kylki, josta suurin tähystysleikkausväline meni sisään, on ollut äärimmäisen kipeä. Kipu on yllättänyt minut – sillä en pidä itseäni kovinkaan herkkänä kivulle – vaikka ymmärrän toki, että tehty leikkaus on suuri. Yritin jo ensimmäisellä viikolla lenkkeillä ulkona muutamana päivänä mutta jouduin palaamaan petipotilaaksi. Kylkeen ilmestyi patti, joka täytyi tohtorin punktoida. Pieni sisäinen verenvuoto minua piinasi taas ja sen vuoksi kaikkinainen yritteliäisyys oli hetkellisesti kielletty. Mitään en ole mökissäni nostellut mutta pystyssä olen ollut ja kävelleskellyt ja hieman autoa ajanut… viimeksi mainitusta lääkäri ei oikein pitänyt!

Olen ollut kumman tuulisella päällä. Toisina päivinä on tuntunut, että mitään ei oikein jaksa ja kovasti itkettää ja toisinaan suorastaan raivostuttaa oma joutenolo ja lattioille kertyvät tavarat. En ole kai pitkään aikaan ollut näin pysähdyksissä. Uutta toki oli sekin, että olimme neljään kuukauteen yhtä aikaa Miehen kanssa kotona – saimme yhteen viikkoon mahdutettua kaikki avioliittoon kuuluvat tunteet – itkusta intohimoon, raivosta riemuun – ja kun viimein alkoi tuntua siltä, että saamme homman toimimaan luonnikkaasti, Miehen tuli pakata laukkunsa ja palata takaisin Seukkalaan. Ikävä on kuitenkin se päällimmäinen tunne molemmilla ja se on hyvä se. “Tiesitkö”, sanoi Mieheni terapeutti, “että miehessäsi on erinomaisen hyvä aihio.” Ja hän puhui siitä, että millaisia voimavaroja sieltä voi vielä löytyäkään, kun saadaan syvälle lukittuja tunteita aukeamaan. Hieman ovat jo jäät murtuneet.

Minä puolestani olen valinnut sen tien, että puhun monista asioista melko avoimesti – siksi kai saan myös suhteellisen avoimia kysymyksiä ja ihmettelyjä. Eräänä marraskuisena päivänä erästäkin ystävää mietitytti kuinka käy minun rehevän luonteen ja persoonan, jos vielä äidyn laihtumaan. En osannut olla hiljaa (anteeksi) ja sanoin, että käsittääkseni minulla perse ja persoona on kaksi eri asiaa, minun outo huumori saattaa pysyä vaikka emäntä kaventuisikin. Ja että minulle ne ovat sanoneet leikkaavansa vain vatsan seudulta, ei tekevänsä lobotomiaa. (Vaikka eihän noista lääkäreistä tiedä.) Toki nyt painonpudotus kahden viikon aikana on ollut niin hyvää, että se viestisi siitä, ettei valelääkäreitä ole ollut asialla. Tänään on tasan kaksi viikkoa leikkauksesta ja -7 kg on pudonnut =0). Kesästä pudotusta on n -22kg. Minun überhirveimmästä painosta, joka oli raskasta sekä henkisesti että fyysisesti, olen pudottanut sen 32kg. Matkaa siihen tavoitteeseen, jonka olen itselleni asettanut, ja jossa lääkärit ja terapeutit minua tukevat, on jäljellä kahdenkymmenviiden kilon verran. Kun näitä ynnää, huomaa, että paljon tällä emännällä hommaa on, joten toissapäiväinen mieskommentti sai kyllä hymyilemään: “Ei käsitä, että sä pudotat tuollaisia lukuja, minusta sinä olet liian siro lihavaksi.” Että vissiin ihan hyvä aihio se minullakin on!

Mies soitti juuri, lempeää, matalaa ääntä on ihana kuulla puhelimessa. Vitsailimme. Osaamme jo hieman nauraa elämälle. Onneksi meillä on aikaa harjoitella elämää, että ehkä joskus voimme taas asua yhdessä. Koko perhe.

Rakkaus ei puhdistu tulessa

eikä tarpeettomissa uhreissa,

rakkaus koetellaan harmaina arkipäivinä,

kuolettavassa työssä väsymyksen hetkinä.

- Viljo Kajava -

Aamulla minä istuin linja-autossa, ihastelin ohikiitäviä lumisia maisemia ja eilisen adventin kunniaksi ilmestyneitä valoja kiinteistöjen pihoissa ja ikkunoilla.  Napostelin hermostuneesti porkkanoita vaikkei  minulla varsinaisesti ollut edes nälkä – minua jännitti. Ja ei. Ei minua tämä  vanheneminen jännitä – syntymäpäiviä tulee joka vuosi – vaan matkanteko tänne Päijät-Hämeen sairaalaan. Tänään on se päivä, jolloin kirjaudun osastolle huomista GBP -leikkausta varten.

Toki minulla on edessä suuri leikkaus ja loppuelämää koskettava ruokavalio – se ei niinkään jännitä – vaan se, että jos ne ei minua huoli leikattavaksi. Että jos ne vaikka vieläkin laittavat minut maitojunalla kotiin takaisin. Niukkakalorinen dieetti ENE-ruokakorvikkeilla ei kohdallani onnistunut vaikka ravitsemusterapeutti sellaista suositteli noudatettavaksi  neljä viikkoa ennen leikkausta. Kesästä asti  minä paastosin tavallisella ruoalla ja sain pudotettua dokumentoidusti -18 kg. Ravitsemusterapeutti suositteli viimeisen kuukauden tavoitteeksi vielä kahdeksan kilon pudotusta ja se piti toteuttaa ENE-valmisteiden tuella. Minä lupasin syödä vaikka reikäkauhalla vettä, jos tavoitteeseen pääseminen olisi siitä kiinni. Enhän minä arvannut, että niin siinä melkein kävi. Vaikka aloitin “eneilyn” maltillisesti, tulin kahdessa viikossa niin huonokuntoiseksi, etten pysynyt enää pystyssä omin jaloin, aloin antaa ylen ja astmaoireet pahenivat. Lopulta pystyin syömään vain vesipitoisia kasviksia – porkkanoita, kurkkua ja tomaattia – 400g päivässä. Eihän sellainen ruokavalio voi onnistua, kun proteiiniakaan ei tule mistään. Neiti Kevät toimi sitkeästi äitinä omahoitajana.

Ravitsemusterapeutti onneksi puuttui  yhden päivän puhelinkierroksen jälkeen peliin ja “eneily” keskeytettiin. Jäin asetetusta tavoitteesta melkoisesti ja siksi jännitin tänne saapumista tänään. Äsken vuoteen vierellä pyörähtänyt kirurgi sanoi, että välttämättä minun painoni ei ole noussut (eikä onneksi vaaka sellaista näytäkään!) vaan tablettikortisonimäärät, joita olen joutunut astman pahenemisvaiheen vuoksi ottamaan lisälääkkeenä, ovat jättäneet nesteitä kehoon sisälle eikä laihtuminen siksi näy vaa’alla. Että turha huoli pois, lohdutti leikkaava lääkärikin. Ja helpottihan sekin, kun seikkailin tässä suuressa sairaalassa etsimässä potilasvaatesäilytystä, löysin ensimmäiseksi hissistä ulospäästyäni “Huolintakeskuksen”. Kyllä ne taitaa minut tänne huolia!

Huomenaamulla matka kohti leikkaussalia alkaa kymmeneltä! Melko lähellä on pari vuotta sitten aloitetun prosessin päätös ja uuden luvun aloittaminen. Tässä sairaalasängyssä minä tunnen itseni pieneksi. Ja levolliseksi.

Sinun tahtosi olkoon minun tahtoni ja minun tahtoni noudattakoon sinun tahtoasi entistä paremmin. Kaikkein eniten pyydän, että saisin levätä sinussa ja rauhoittaa sydämeni. Sinä olet todellinen sydämen rauha ja ainoa lepo.

- Mikael Agricola -