Onnenkoukku

“Sulla on sitten paska auto. Ja paska mies.” sanoi eräs entisellä asuinpaikkakunnallamme asuva mies minulle, kun hän kuuli tila-autoon liittyneistä ongelmista. Oma vika kai, kun tulin huokaiseeksi ääneen, etten taida koskaan päästä eroon mokomasta autosta, joka oli kovin ryhtynyt rahaa maksamaan. Tuota jälkimmäistä kommenttia en osannut odottaa enkä sitä, kun hän hän äityi muutamalla sanalla moittimaan siitä etten pääse ukosta eroon. “En ole oikein aktiivisesti yrittänytkään.” sanoin ja sydämeni löi puseron alla villiä laukkaa. En voinut millään käsittää, mitä tällaisella loukkaamisella haettiin, sillä eihän tämä keskustelua ainakaan ollut. Mies mumisi vielä  jotakin ja kehotin häntä sanomaan asiansa ihan ääneen vaan, kun oli alkuun päässyt. “Että vittu vaan sinun kanssasi.” hän sanoi ja palasi askareisiinsa.

Pohdimme Miehen kanssa tapahtunutta, vihastuimme ja loukkaannuimmekin. Tulimme kuitenkin siihen tulokseen, että meidän tehtävämme on elää omaa elämäämme. Elettyä ei saa elämättömäksi – onneksi. Me olemme niitä ihmisiä, joita olemme ja joita meistä on tulossa juuri siksi, että olemme kokeneet kaiken sen, mitä elämä on antanut. Me olemme eläneet näköistämme elämää, kohdanneet vaikeuksia viljaltikin ja tästä jatkamalla osoitamme itsellemme, kenties toisillekin, että me voimme toipua ja selvitä. On siis aivan sama mitä maailma huutaa. Vaatii nöyryyttä sulkea korvat ja antaa anteeksi.

Huuto ja hellyys

- kaikki jättää jälkensä

ihmissydämeen.

Olkoon hellyyden voima

huutoa väkevämpi.

- Anna-Mari Kaskinen -

Minä olen noin viisitoista vuotta odottanut, että vaaka näyttäisi sellaisia numeroita, kuin se reilu viikko sitten näytti. Näytöllä vilkkuivat ne odotetut kaksi numeroa! Ensimmäinen ultimaattinen tavoite painonpudotuksessa on nyt saavutettu ja jos tarkkoja ollaan (ollaan!!), niin nämä lukemat oikeuttaisivat ensimmäiseen überpalkintoon: räpsyripsiin. Minulla ei ole koskaan ollut minkäänlaisia naisellisia turhakkeita, joten haluan ainakin kerran kokeilla maltillisia ripsien pidennyksiä – aika on jo varattu! Tiistaina pääsen onneksi kampaajalle ja kulmien muotoiluun. On tämä sen verran iso juttu ettei tästä pelkällä olalle taputuksella selvitä. Painoa on nyt kadonnut kesästä miltei -28 kiloa, kokonaispudotus kaikkien aikojen vaikeimmasta painosta on muutamaa sataa grammaa vaille -36kiloa. Kyllä, tuntuu elossa ja olossa.

Välillä toki minua pelottaa, että jos en vieläkään tässä projektissa onnistu. Halu saavuttaa tavoitteita itsen vuoksi on vahva – motivaatiota siis löytyy edelleen! Syöminen vapaaviikoilla on minulle haastavaa – näläntunnetta kun minulla ei edelläkään ei ole. Huomaan monesti, että heikosta olosta tai “vatsanpohjan ruopimisesta” että kaipa pikkumasullekin pitäisi evästä antaa. Työviikoilla syöminen rytmittyy aikataulujen vuoksi järkevämmin ja koen sen rytmin paremmaksi. Vapaaviikot täyttyvät lasten terapia- ja lääkäriajoista ja ovat hyvin kiireisiä ja raskaitakin viikkoja, joten itsestä huolehtiminen unohtuu vähän liiankin helposti. Olen aloittanut zumban, mikä on ollut hauskaa ja raskasta, mutta heilun siellä hyppäämättömänä toisten joukossa. Kävellen kuljen työmatkat ja nautin siitä valtavasti. Punaisista poskista ja tuulen sotkemasta kuontalosta. Pitkästä aikaa tunnen, että ehkä sittenkin minä olen elossa, minulla on nimi ja hymy. Hymy!

Ei vain hengissä

vaan elossa!

- Hilkka Olkinuora -

Kävipä tässä päivänä muutamana niin, että tila-auto näytti kaikki parhaat puolensa taas kerralla: mittaristossa loisti valoja enemmän kuin monilla joulun aikaan pihapuissa. Tila-autoa on korjattu viimeisen puolen vuoden aikana niin suurilla summilla, että minun viansietokykyni ylittyi sillä istumalla, kun jäimme pakkaseen Lahjalapsen päiväkodin pihalle. Ensin siis auto näytti kaikki käytössä olevat valonsa, hurruutti tuuletintaan, sitten se sammutti ne ja itsensä. Ei liikettä, ei. Kerrankin, siis kerrankin älysin pysäköidä auton niin, etten tukkinut kenenkään toisen kulkureittiä!

Isä riensi apuun ja toi illalla uuden akun autoon mutta se ei auttanut – tila-auto alkoi purkaa sitäkin voimattomaksi. Taas oli aika viedä auto tietäjälle vaikka vieläkin kirveli syksyinen yli kahdentuhannen euron remontti. Ammattilainen sen tiesi heti – diodisilta laturista oli rikki – ja kehotti viemään mokoman mollikan autosähköliikkeeseen. Kun arkena sitten menin minulle ei-niin-tutulle maaperälle jättimäisen laturin kanssa, kysyi asiakaspalvelija ensimmäiseksi osaa katsoessaan: “Mikä *kirosana ja kaksi* tuo on?!” Minä lohdutin oman alansa asiantuntijaa, että hän on kyseisessä liikkeessä viettänyt aikaa huomattavasti kauemmin kuin minä, joten luulisin hänellä olevan enemmän näkemystä siitä, minkälaista aarretta minä mukanani kanniskelin. “Niin, niin mutta mistä pirusta se on irroitettu?!” “Hyundaista.” minä sanoin ja nieleskelin jo nyt sitä summaa, minkä asiantuntija kohta kaivaisi järkyttävän mustaksi menneeltä näppikseltään. Mies väitti, ettei sellaisia ole ainakaan heillä ja näppäili kiivaasti konetta. “Neljäsataaseitsemänkymppiä.” sanoi mies ja tuijotti ruutua. Minä kehoitin näppäilemään hieman lisää ja etsimään vähän edukkaampaa mallia. Tai pelkkää diodisiltaa.

Mies nosti katseensa, takapuolensa ja kertoi äärimmäisen asiantuntevalla äänellä (niin kuin naiselle sopii), ettei juuri noihin malleihin voi huoltaa osia, ne on kertakäyttöisiä, ja maahantuojalta voisi ehkä, jopa ja kenties  löytyä kahteenpuoleensataan yksi. Sovittiin kaupoista ja laitettiin osa tilaukseen. Nukuin yöni keskiviikkoon saakka sillä menin suoraan varaosaliikkeestä autokauppaan, ihan vaan kehumaan tila-autoa suurperheen unelmaksi, jota me emme enää tarvitsisi. Keskiviikkoaamun valjetessa autosähköliikkeen takatukkainen asiantuntija kertoi, ettei koko Suomesta voi minulle toimittaa sellaista osaa, maahantuojakaan ei saa niitä käsiinsä. Minulla miltei jo kärähti diodisillat itseltä mutta sain vielä kytkettyä hurmausvaihteen päälle. “Eikö nyt mistään sieltä sun koneelta löydy sellaista mollikkaa, mä tartten sen tänään, viimeistään huomenna?! Tää on tiedätkö nyt tosi tärkeetä.”

Vanhempi, vatsakas miesasiakas kuunteli keskustelua viereisellä tiskillä. “Millaistas mollikkaa tytölle saisi olla?” letkautti mies ja työnsi etumustaan eteenpäin. Ei tainnut mies arvata kenen kanssa peliin ryhtyi – minä annoin samalla, sanaisella mitalla takaisin. Heilautin tummat hiukseni taaksepäin ja katsoin herraa suoraan silmiin. Kysyinkin, luuliko mies liikkeen olevan täyden palvelun liike, jossa voisi kaikki tarpeensa tyydyttää yhden pysähdyksen taktiikalla? Mies hämmentyi, punastui kaulasta pälvikaljuunsa saakka ja pakeni autoonsa soperrellen, että onhan niitä huumorinaisiakin vielä. Hieman minulla omatunto soimasi, että olisiko sittenkin pitänyt olla sanomatta. (Mutta toisaalta, mitäs aloitti?!) Takatukkainen asiakaspalvelija etsi episodin aikana minulle Suomen ainoan laturin Raisiosta, purkaamolta, josta se linja-autolla kiidätettiin tänne  korjaajalle. Ja tänään on tila-auto ajettu autoliikkeeseen vaihtoautoksi. Yksityiselle en olisi mokomaa kehdannut myydä, sillä haasteita joissa euroja kysytään, on tulossa, mikäli luottokorjaajaamme on uskominen.  Tarhialan tallissa on nyt uusi hopeanharmaa kulkupeli – turvallisia kilometrejä toivoin meille ja muille.

Perjantai oli numeroidensa vuoksi epäonnenpäivä ja siltä se Neiti Keväästä tuntuikin. Olimme koko viikon rientäneet tutkimuksissa ja perjantaina saavuimme keskusairaalaan kuulemaan asioiden oikean tolan, diagnoosin. Syksyllä lapseni jalka oireili kivulla niin ankaralla tavalla, että apuvälineiksi tarvittiin kyynärsauvoja ja pyörätuolia. Puolen vuoden aikana kipu ei ole kokonaan helpottanut mutta kävelemään lapsi on pystynyt sen jälkeen kun jalkaa hoidettiin kortisonipistoksin ja kenkiin sujautettiin tukipohjalliset. Nyt viimeisin käänne on se, että oikean nilkan ja polven lisäksi todettiin oireisiksi niveliksi kaikki oikean käden peukalon nivelet ja molemmat lonkat. Tuomio oli siis selvä: JIA eli juveniili idiopaattinen artriitti eli lasten reuma. Lääkitys eli metotreksaatti aloitetaan viikon sisällä ja kuukauden lopussa lapseni nukutetaan kortsinipistoksia varten.

Hämmentyneinä kuuntelimme lääkärin sanoja – meille kun vaikeahoitoisessa astmassakin olisi ollut varsin paljon ja riittävästi. Lääkärikin totesi, että totta on, että yleensä kroonisesti sairailla lapsilla on enemmän kuin yksi diagnoosi mutta vaikean astman ja reuman yhdistelmä on harvinainen – onhan tuohon lapseen kortisonia mennyt melkoisia annoksia jo vuosikausia. Vaihtoehtoja on muutamia: joko niin, että kortsonimäärillä olemme pitäneet reumaa taka-alalla vuosia tai lapseni käsittämätön infektioherkkyys on laukaissut nyt myös tulehdustilan eli reuman niveliin. Lopullista selitystä asialle ei saada, eikä se haittaa, oleellista on nyt ottaa annettu vastaan ja perehtyä lapsen hoitoon hyvin.

Tyttärelleni tieto oli isku vasten kasvoja, kyyneleet valuivat sairaalan käytävillä eikä lohdun sanat koskettaneet häntä. Saappaat pitkien säärien suojana, neule moitteettomasti yllä, hän näytti niin kauniilta vaikka harppoikin kohti wc:n lukittavia ovia. Hän sopersi, ettei koskaan voi kertoa itsestään kellekään mitään, kukaan ei ymmärtäisi kuinka sairas ihminen hän on, turha, ruma ja sairas. Epäkelpo. Liian erilainen. Halasin lasta. Emme juuri puhuneet, ei ollut sellaisia sanoja, joilla voisi hoitaa juuri tehtyjä haavoja. Vein lapsen syömään ravintolaan, valitsemaan listalta pää- ja jälkiruoat mielen mukaan. Puhuin aivan muista asioista, siitä kuinka elämä jatkuu – siitä kuinka mikään ei oikeastaan ole muuttunut. Ainoa asia mikä muuttuu, on kivun helpottuminen ja se on paljon se! Kävimme ostamassa tukilastan kipeään peukaloon ja apuvälineen kotiavaimelle – lapseni kun ei ole pitkään aikaan saanut Tarhialan ovia auki.

Äitinä tämä on tuntunut raskaalta. Saattaa lastaan matkalle, jollaisia karikoita ei ole osannut ennustaa eikä niihin varautua. Tiedän kuitenkin, että me tästä selviämme esiinkaivamalla ja säilyttämällä sen positiivisen asenteen, joka meillä eloon ja oloon on.

Rakastat lastasi niin, että voisit kuolla hänen puolestaan.

Mutta elää hänen puolestaan et voi.

- Hilkka Olkinuora -

Uuden vuoden aatonaattona, yöllä, Tarhialan pöydälle oli vanhempien nukkuessa ilmestynyt kirje. Neiti Kevät oli kirjoittanut sydämen sanojaan auki:

“Äiti. Sä et ehkä tiedä, että itken öisin. Se johtuu siitä, että mä en halua asua täällä. Mä en voi enää ikinä hyppiä lintukiveltä toiselle varpasillani, en ikinä istua lempipaikassani kapulalla ja katsella hevosia ja järveä. En keinua riipputuolissa ilman mitään muuta ääntä kuin linnut – lukien ja laulaen omia järjettömiä laulujani – en ikinä juosta talon ympäri tai hypätä hankeen isin kanssa saunan jälkeen. En voi juosta varpasiltaan kuumalla asvaltilla hevosten luo enkä pyöräillä rauhassa jonnekin huutamaan salaisuuksiani metsälle, en voi käydä rakentamillani majoilla saati sitten rakentaa pihoille majoja tai lautaratoja. En voi mennä kiukkukivelle tanssimaan. En voi ajaa autoa omalla pellolla enkä enää luistella omalla jäällä. En voi olla pihalla ilman, että kukaan kuulisi tai näkisi, en voi hiihtää omilla laduilla. En voi juosta kesäkuumalla ihan missä tahansa vaatteissa. Enkä ikinä voi pitää tarkoin – koristeita ja muitakin suunnitelmia – suunnittelemiani rippijuhlia keltaisen mökin pihalla, joista olen haaveillut maisterijuhlistasi asti. En voi pyöräillä kavereille, enkä käydä oikeaa koulua ja tavata oikeita kavereita joka päivä. Vaikka meillä, äiti, ei ollut ruokaa joka päivä, silti elämämme oli parempaa. Minusta emme enää vietä aikaa yhdessä – aina joku on jossakin. Emma käy enää SPR:n kirpparilla, sillä minusta se oli ihanaa. Et naura niin usein, olet kireämpi ja väsyneempi. Minäkin saan huonoja arvosanoja. Tämä talo ei tunnu oikealta kodilta – vaan vieraalta – kun tulen koulusta kotiin. Koulupäivätkin ovat pitkiä ja aika matelee jopa välitunneilla, kouluun meneminen tuntuu vaikealta ja välillä aamuisin ihan toivoisin olevani kipeä ettei tarvitsisi mennä sinne taas. en ole pihallakaan enää koska tuolla ei ole yksinkertaisesti mitään eikä sisälläkään aika niin nopeasti juokse.

Isä. Kunpa sä et olis ikinä retkahtanut sitä viimeistä kertaa, niin me ehkä asuttaisiin vielä unelmissa eikä täällä. Joulukaan ei tuntunut täällä joululta niin kuin ennen KOTONA. Anteeksi.”

Aamupalalla me vanhemmat luimme lapsen kirjeen ja istuimme hiljaa hetken. Neiti Kevään tuntemukset ovat niin totta. Ei ole helppoa irrottautua syntymäkodistaan eikä varsinkaan sellaisella vauhdilla kun se sitten tapahtui. Kultapoika ja Joulupoika ovat molemmat kokeneet asuinpaikan vaihdon vain hyväksi. Kultapojan todistuksen ylöspäin kirinyt arviointikin sen vahvistavat – myös tyytyväisempi perusolemus. “Miksi mä en voinut tulla tänne jo eppuluokalla?” kysyi poika minulta enkä minä voinut sanoa muuta kuin sen, että silloin me asuimme sitä koulua lähellä. Keltaisesta mökistä Kultapoikakin kaipaa oikeastaan omaa huonetta, sitä pikkuruista alkoviaan, leivinuunia ja vanhaa puusaunaa. Lahjalapsikin kaipaa portaita, joita tämä äiti ei kaipaa kyllä ollenkaan – kyllä viisitoista vuotta kolmessa kerroksessa riitti – kodinhoito yhdessä tasossa on ehdottomasti paljon helpompaa ja elämä väljemmän tuntuista.

Mies kirjoitti tyttären kirjeeseen vastineen: ” Rakas lapsi. Jos olisimme vielä siellä entisessä kodissa, minä todennäköisesti vielä joisin salaa verstaassa ja emme olisi enää välttämättä naimisissa. Talo olisi joka tapauksessa pitänyt myydä ennemmin tai myöhemmin. Tv: isi!” Neiti Kevät heräteltiin hetki ennen muuta orkesteria  ja pyydettiin pötköttelemään vanhempien väliin, vierihoitoon. Puhuttiin kainalokkain elämän tärkeistä ja kipeistäkin asioista. Tottahan se on, että minä olen ollut uupunut leikkausta ennen ja sen jälkeen – pahoittelin sitä lapselle – ja sitä, että ovat joutuneet keskelle yksinhuoltaja-arkea: kotona ei aina olekaan ketään vastassa vaan ovat joutuneet selviytymään enemmän itsekseen kuin aikaisemmin. Minun voimavarani ovat myös olleet äärimmäisen sidoksissa kolmen lapsen terapia- ja sairaalakäyntipyörityksiin, joten minun kalenterini on varsin aikataulutettu arkena. Ja on nyt myös  alkavakin vuonna. Onneksi minulle myönnettiin vuodeksi osa-aikalisä, jonka avulla teen vain puolikasta työaikaa. Ehkäpä mahdottomalta näyttänyt kuvio saadaan sittenkin mahdolliseksi ja minulle aikaa olla myös läsnä lapsilleni ja kenties itsellenikin!

Tulkitsen lastani myös niin, että kirjeessä näkyy myös teiniksi kasvamisen kipu. Neiti Keväässä on tapahtunut paljon murrosiän muutoksia ja muutto sattui juuri siihen samaan saumaan: muutosta on löytynyt hyvä syyllinen kivulle, joka myllertää sisuksissa ja mielessä. Olen myös joutunut tuiskahtelevalle teinille asettamaan rajoja entistä tiukemmin – siksiksin kai lapsestani tuntuu, että olen aina vihainen ja epäreilun tiukka juuri hänelle – en oikeastaan koskaan komenna välimallielviksiä (!?) – vaikka minusta juuri tuo sektio orkesterista imee kapelimestarista kaiken ja vähän enemmänkin.

Turha kiukutella siitä,

että et ollut oikeassa elämän suhteen.

Elämä on joka tapauksessa oikeassa sinun suhteesi.

- Hilkka Olkinuora -

Ihmiset ovat kummallisia, muuta en sano. Ylipainoisena sitä on jonkin sortin kummeli – merenkulun visuaalinen apuväline, oikea siirtolohkare, jonka tulee erottua jokaiseen ilmansuuntaan, halusi tai ei – henkilö, jonka olemusta saa kommentoida vapaasti ja tunteista piittaamatta. Lihavat ovat vissiin sisäsyntyisesti niin leppoisia, ettei niillä loukaantumismekanismia olekaan. Nyt painonpudotusprojektin edetessäkin sitä saa osakseen edelleen kummallisia kommentteja tai vaihtoehtoisesti ja rehellisyyden nimissä on ajateltava, että minä olen niille äärimmäisen herkkä. Eräskin mies huomasi, kun olimme minun lapseni kuntoutusviikolla, että otin erityisruokavalioiden joukosta oman kipponi – siinä se oli keliaakikoiden ja kalattomien kippojen vieressä – yksi sievä “MASU”-kippo. Eiköhän se innoittanut tuota miestä avaamaan sanaisen arkkunsa. “Aika turha leikkaus. Mun äidille on tehty se, on nykyään kaksinkertainen, turhaan menit.” Sain soperrettua, että minä luotan täysin tähän projektiin ja olen tähän sitoutunut mutta tottakai tuollaiset sanat jäävät mieleen. Samalla viikolla iloinen lähikaupan täti sai sanottua, ettei sellaiset leikkurit mitään auta, nahka siinä menee vaan ihmiseltä pilalle.

Kuluneella viikolla jännitti – oli kuukausikontrollin aika.  GBP-leikkauksesta on nyt vierähtänyt 4 viikkoa, ja minun vointini on ollut jo varsin hyvä. Sain onneksi purettua nämä mieltäni jäytäneet kommentit terapeutille ja puhuimme yhdessä sitoutumisesta. Myös siitä, että jokaisen pudottajan matka on hyvin henkilökohtainen – se mikä toimii toiselle, ei aina olekaan toiselle paras ratkaisu. Sekin, että toimenpiteitä voidaan tehdä kovin monenlaisia, maallikoille ne näyttäytyvät kaikki samoina ja tietämättömyyshän oikeuttaa kaikkein suurimpaan asiantuntijuuteen. Ravitsemusterapeutti kiitteli, että -8kg kuukausipudotus on ollut hyvä alku mutta esitti huolensa siitä, että minä syön liian VÄHÄN. Ajatella, että tähän se minunkin, ylipainoisen elämä, on tullut. Aiemmin olet kuunnellut ammattilaisten puhetta siitä, kuinka kaikkea tulisi välttää ja vähentää. Nyt on juttu toinen: tuota ja tätä lisää ja evästä enemmän. Joulupäivänä tapahtui suuri muutos: kaikki kipu hävisi. Se oli sellainen ihan paras joulupäivän oivallus: minuun ei satu enää mihinkään – ei kylkeen, ei alavatsaan, ei enää –  ja nukuin ensimmäistä kertaa kuukauteen reilusti mahallaan. Paras joululahja on tietoisuus siitä, että minä toivun.

Ymmärsin jouluviikolla, että alavatsaa painava ja siellä yltyvä kipu täytyi olla toiminnallista. Kuumetta tai muuta tulehdukseen viittavaa kun minussa ei kuitenkaan ollut. Ymmärsin, että minä en saanut juotua nestettä riittävästi ja vaikka luulin, että vatsani toimii tavallisesti, ei se ollutkaan niin. Lopulta vatsa oli niin kipeä, että liikkuminen alkoi olla vaikeaa ja aivastus tai yskähdys tuntui repivän vatsani auki. Kun oivallus jouluaattona saapui, sain vatsani pehmitettyä toimimaan kunnolla ja aloitettua pienissä määrissä juomisen niin, että nyt juomaa menee oikeasti ne tarvittavat litramäärät, ovat kivutkin kaikonneet. Kyljen kipu on myös loppunut. Nyt liikkumiselle ei ole estettä.

Minä luulin syöneenikin riittäävästi mutta nyt kun olen ravitsemusterapeutin kirjallisia ohjeita katsomalla sekä vaa’an kanssa ruokaa punnitsemalla tarkastanut syötävät määrät, huomaan miten hirvittävän vähän olen syönyt. Olin jo ajatellutkin, että minä tietysti olin pilannut koko prosessin syömällä väärin, kun minulla ei minkäänlaisia dumping-oireita (oksentelua) ennättänyt ensimmäisen neljän viikon aikana tulla.  Nyt sitten huomaan opettelun todella alkaneen: syön liian nopeasti ja oksentelen: nyt jännitänkin tammikuun ensimmäisten päivien työhönpaluuta ja opetusaterioita lapsiryhmässä. Jostakin minuun on hiipinyt onnentunteen vierelle pelko – olen toivonut ja odottanut tätä niin kauan – että pelkään valtavasti pilaavani koko projektin. entä jos minä olenkin se, jota tämä leikkaus ei autakaan… Yritän säilyttää positiivisen asenteeni ja suhtautua jokaiseen suupalaan riittävällä vakavuudella mutten  aio kuitenkaan ottaa tätä liian vakavasti – tästä matkasta kuuluu myös nauttia. Ensimmäinen tavoite, jonka olen jo vuosia sitten asettanut, on jo kolmen kilon päässä.

Vetämällä verhot ikkunoihin

ei pääse eilisestä,

vielä vähemmän huomisesta

mutta saahan ainakin

hetken olla piilossa itseltään.

 

- Risto Kormilainen -